Psykicks

Blogi

VIimeisimmät uutiset ja blogikirjoitukset

Kisaviikon ajatuksia

Vuosi sitten syksyllä osallistuin Tahkolla ensimmäiseen puolimatkan triathlonkisaani, joka sujui odotuksia paremmin: ikäsarjassa 25-29 2.sija ajalla 5h 12min. Yllätin itseni positiivisesti ja kuten aina hyvin menneen kisan jälkeen tuntui siltä, että nyt pystyy vaikka mihin! Tietona oli, että seuraavana vuonna Tahkolla järjestettäisiin ensimmäinen ja samalla myös maailman pohjoisin täydenmatkan triathlonkisa (3,8km uinti, 180km pyöräily, 42km juoksu). Puntaroin ja harkitsin asiaa, kunnes lopulta päätin asettaa itselleni uuden,  mahtipontisuudessaan pelottavankin haasteen ja ilmoittauduin mukaan kisaan. Jotenkin kiehtoo nähdä mihin omat rajat yltää – sillä sen olen matkanvarrella oppinut, että yltäähän ne! Jokaisessa meissä on sisällä uskomaton määrä potentiaalia, jos vaan saa kaivettua sen esiin ja uskoo itseensä. Kun löytää edes hippusen tuosta itsestä piilevästä kultakaivosta, tuottaa se uskomattoman hyvän olon tunteen ja iloisen mielen. Voi sanoa itselle, minä pystyin.

Tiesin, että tuo päätös tarkoittaisi sitoutumista entistä tiiviimpään ja monipuolisempaan harjoitteluun vuodeksi eteenpäin. Tekemistä minulla tulisi olemaan etenkin pyörälykunnon kanssa, sillä vaikka pystyin paukuttelemaan 90km maantiepyörällä hieman päälle 30km/h vauhtia, niin tuo 180km urakka tuntui suhteellisen paljon vaativammalta. Tosiasia oli myös se, että kokoaikatyössä käyvänä ihmisenä myös suurin osa vapaa-ajastani tulisi menemään urheilun parissa. Se tarkoittaa sitä, että viimeisen vuoden aikana ei ole tullut pestyä ikkunoita tai vietyä vaatteita kirpputorille. Aika on otettu niistä ja asioita pistetty tärkeysjärjestykseen. Mutta se on vain yksi vuosi elämässä. Jos haluan niin ja siltä tuntuu, niin yhtä hyvin voisin pyhittää jonkun vuoden elämästäni ikkunanpesulle (sitä tuskin tulee tapahtumaan).

Moni ajattelee, ettei ole aikaa treenata unohtaen, että aikaa on yhtäpaljon kaikilla – urheiluun käytetty aika on sitten kenties vain pois jostain muusta (sillä hetkellä turhemmasta). Riippuu mitä haluaa asettaa elämässä etusijalle. Sille minkä kokee tärkeäksi, ei ole vaikea antaa aikaa. Ajankäyttö paljastaa lopulta niin itselle kuin muillekin onko sitoutunut tavoitteeseen vai ei. Tekeekö sen pienen valinnan aamulla, että lähtee uimaan ennen kukonlaulua vaikka nukuttaisi vielä? Monena aamuna klo 5.45 on soinut kello ja minä silmät sikkurassa lähden vihreällä jopollani kohti uimahallia. Mietin olenko ihan järjissäni. Mutta kun uinnit on uitu ja työpäivä vasta alkamassa, on todellinen sankari olo ihan vaan siitä, että taas on tehty yksi teko, joka vie lähemmäksi tavoitetta. Kannattiko? Kannatti.

Aina löytyy niitä jotka ihmettelevät ja arvostelevat sellaisia valintoja, jotka eivät mene valtavirrassa tai eroavat omista valinnoista. Voi voi. Jos itselle on terävöittänyt sen mitä kohti on matkalla, niin toisten epäilyt eivät paljon hetkauta. Sitten on erikseen oma mieli, jonka luonteeseen kuuluu aina aika-ajoin kyseenalaistaa. Totta kai sitä tässä viimeisellä viikolla ennen kisaa alkaa väkisinkin pohtimaan, että mitenköhän sitä selviää ja tuntee olonsa vähintäänkin epävarmaksi. Miettii, onko sittenkään tehnyt riittävästi. Pitää ymmärtää, että kaikki tämä kuuluu asiaan kun on menossa kohti jotain tärkeää, mutta samalla vierasta ja uutta. Kohti tilannetta, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut eikä voi siis hallita. Voi totta kai ennakoida ja valmistautua mitä parhaiten (niin fyysisesti kuin psyykkisestikin), mutta kokemus on silti ainutkertainen. Ja eikö se ole juuri toisaalta se mitä haluaakin tuntea! Elää kokemus, joka aivan taatusti jää mieleen – menipä se kokemus miten tahansa. Jos elää viikosta toiseen aina samoja rutiineja ja kaavoja toistaen, eikä koskaan kokeile rajojaan tai uskaltaudu kohti uutta, aika muuttuu mössöksi, josta ei vuosien päästä muista mitään erityistä. Vastakohtana on hetkiä, jolloin tapahtumat tallentuvat kovalevylle vuosikausiksi eteenpäin. Yleensä ne hetket ovat niitä, jolloin koetaan jotain uutta. Ei ole ihmekään, että lapsena aika tuntui menevän niin paljon hitaammin; sisälsihän elämä jatkuvasti uusia ihmetyksen aiheita. Mutta silloin ne tulivat elämään vähän kuin itsessään ihan vaan siitä syystä, että kasvoi ja kehittyi. Aikuisena niitä hetkiä on itse elämäänsä luotava. Ne eivät sinne itsestään ilmesty. Jos huomaat ihmetteleväsi kaverille, että ”sulle sitä aina tapahtuu” niin ei se niin mene. Kaveri on luultavasti tehnyt itse ne valinnat jotka ovat vieneet tilanteisiin, joissa niin sanotusti ”tapahtuu”.

Toinen asia, mitä joskus kuulee ihmisten sanovan on se, että ”helppohan sun on, kun oot noin lahjakas urheilussa”.  Juu, varmasti löytyy geneettisiä eroja ihmisten välillä, mutta vaikka ei olisi geneettisesti erityiskyky niin se ei estä harjoittelun kautta kehittämästä itsestä niitä kykyjä ja ominaisuuksia mitä joku laji vaatii. Ei se niin mene, että minä nyt tästä ihan helposti sen täydenmatkan kiskaisen. Ei. Todellisuus on, että tavoitteen eteen on tehty lukematon määrä työtunteja. Se on tietysti helppo asia sivuuttaa, koska uskomalla lahjakkuuden voimaan voi helposti perustella itselle miksi ei itse pysty samaan kuin mitä joku toinen. Minä puolestani ajattelen usein sitä, että niin monet ihmiset ovat selvinneet täydenmatkan kisasta, miksi en siis minäkin? Tuskinpa ne kaikki ovat olleet poikkeusyksilöitä.

Mutta palatakseni Tahkolle. Vuosi on siis tullut täyteen ja edessä on täydenmatkan triathlonkisa tulevana lauantaina 15.8 klo 8.00. Vuoden aikana pidin tavoitteen mielessä. Harjoittelin ahkerasti pyrkien silti säilyttämään hyvän fiiliksen, ettei treeneistä tullut missään vaiheessa pakkopullaa. Alkuvuodesta olin ongelmissa jalan kanssa, joka ei kestänyt juosta lähes kolmeen kuukauteen, mutta sekin vaiva poiki lopulta sangen hyviä asioita – nimittäin yhteistyön FYSIXin kanssa ja idean urheilupsykologin palveluista! Niin ja onneksi lunta tuli paljon ja sain tehtyä pitkiä peruskuntolenkkejä hiihtäen. Lumien sulettua keskityin pyöräjalkojen kunnostamiseen ja toteutin samalla unelman retkipyörämatkasta. Poljimme triathlonseurakaverin kanssa 2 viikon aikana 1400km. Reittiin kuului osana Ahvenanmaa, mikä täytti odotukset, samoin superkaunis ja taianomainen Mons Klint Tanskassa.

Nyt tänäpäivänä sanon itselleni: ”Kaikki työ on jo tehty. Nyt voi enää vain sössiä koko homman jos ei malta käytännössä vain levätä.”  Jalat kävin Kuopio triathlonin jälkeen huollattamassa hierojalla ja pyörään sain lainaan työkaverilta mahtavasti rullaavat kiekot. Sopivat energiageelit testasin jo aiemmin ja eväät huoltopisteille on mietitty. Kisaan lähtee mukaan huoltojoukot (Henkka, Satu ja Jaana), joiden avusta tulen olemaan kiitollinen varmasti siinä vaiheessa kun matkaa on taitettu reilu 10h. Mukavaa kun kisassa on mukana myös paljon seuratuttuja ja tietää, että samoja ilon ja tuskan hetkiä kokee toisetkin. En ole yksin. Keliin ei voi vaikuttaa, mutta näyttää siltä, että luvassa on puolipilvinen ja poutainen keli – mikä kuulostaa oikein hyvältä.

Aikatavoitteista minulta on kyselty ja tietysti sitä aina niitäkin miettii, vaikka tärkein tavoite on maaliin pääseminen. Jos nyt hyvin käy niin veikkaan, että 12-13h urakkaan menee aikaa. Vaikea on asettaa päähän ns. ”retkeily”moodi, jottei lähde alussa liian lujaa ja kuluta itseä loppuun kisan alkumetreillä. Kuopio triathloniinkin piti lähteä ”lenkkimielellä” ihan vaan harjoittelun kannalta, mutta tulinkin maaliin ajassa 2h 36min ja kuntosarjassa naisten 2.sijalle. Eli ei nyt ihan onnistunut tuo ”lenkki”moodi, sillä aika olisi tuonut perusmatkan ikäsarjoissa samana päivänä SM-kultaa. Mutta siis tiedostan hyvin, että MALTTI on ehkä kisan suurin haaste.

Kaikesta tästä ajatuksenvirrasta, ääneenlausutuista tavoitteista ja toiveesta päästä maaliin huolimatta johtoajatus (jonka joskus poimin jostain blogista) on: ”The miracle is not that you finished. The miracle is that you had the courage to start.” Sen voimin mennään lauantaina kohti unelmaa!

T1

Nämä hetket jää mieleen.